Kello on noin vartin yli yhdeksän illalla, istun yksin huoneessani kuuntelemassa musiikkia. Valaistus on sopivan hämärä ja fiilis juuri niin rento, kuin mitä pitkän päivän jälkeen voi hyvällä omallatunnolla itselleen toivoa.

    Kling! – puhelimeni kilahtaa.

    Tiedän sen tarkoittavan yksityisviestiä, sillä olen poistanut ilmoitukset kaikista ryhmiin saapuvista viesteistä. Joku on siis päättänyt lähettää viestin juuri minulle, kello vartin yli yhdeksän illalla. Kukakohan se mahtaa olla, ja mitä asiaa hänellä voisi olla?

    Ja juuri tässä hetkessä olen vahingossa ajanut itseni ansaan. Saan itseni kiinni ajatuksesta, joka paljastaa minulle taas niin paljon itsestäni, että en voi kuin vain olla ja ihmetellä. ”Hetkinen, toivoinko minä oikeasti kaikista maailman ihmisistä eniten juuri hänen viestiään?”

    Jutun kummallisuus on näet siinä, että henkilö, jonka viestiä olin näköjään jollakin alitajuisella (ja omasta tahdostani riippumattomalla) reaktionopeudella toivonut, olisi kaikista tuntemistani ihmisistä yksi epätodennäköisimmistä ylipäätään lähettämään minulle viestiä, saati sitten vielä tähän kellonaikaan. Ja kaiken lisäksi, eihän hänellä edes taida olla minun puhelinnumeroani!

    Olen täysin aseeton omien ajatusteni edessä. Minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä nöyrästi, että ihmismieli sattuu nyt vaan ilmeisesti olemaan hyvin oikukas ja kummallinen.

    Vaikka rationaalisuutta ja loogista ajattelua korostetaan nykyään niin monessa asiassa aina varhaisesta lapsuudesta lähtien, näyttävät meidän aivojamme kaikesta huolimatta ohjaavan myös hyvin toisenlaiset mekanismit, halusimme sitä tai emme. Ja nämä mekanismit, toisin sanoen tunteet, näyttäisivät olevan juurtuneena jonnekin loogisia ja rationaalisia ajatuksia huomattavasti syvemmälle.

    Tässä kohtaa lienee paikallaan todeta, että minulla ei siis ole minkäänlaista todellista psykologiaan tai vastaaviin asioihin liittyvää tietämystä. Kaikki, mitä tässä kirjoitan, on vain hetken mielijohteesta (ja sopivasta väsymystilasta) pulppuavaa pohdintaa (kello on nyt 23:12).

    Kun nyt vielä ajattelen tuota yksityisviestin saapumista merkitsevää puhelimen kilahdusta, tiedän heti, että tämähän ei tietystikään ole ensimmäinen kerta, kun tuo kilahdus paljastaa minulle vastaavanlaisia asioita. Muistan useita tilanteita, joissa olen huomannut toivovani aivan yhtä lailla hulluja ja korkealentoisia toiveita.

    Toisaalta muistan myös täysin päinvastaisia tilanteita. Sellaisia, joissa olen tahtomattani alkanut jopa tärisemään pelosta kuullessani puhelimen kilahtavan. Ja sellaisista hetkistä puhumattakaan, joissa puhelin onkin viestin sijasta alkanut soimaan!

    Tuo kilahdus voi siis aina silloin tällöin olla kuin kaksiteräinen miekka. Se voi paljastaa alitajuntani syvimpiä toiveita, tai sitten se voi nostaa pintaan kyseisen elämäntilanteeni syvimpiä pelkoja – asioita, joita en haluaisi kohdata tai joita en tunne olevani valmis kohtaamaan.

***

    Tänä iltana minulla ei todellakaan ollut suunnitelmissa kirjoittaa yhtään mitään, vaan ihan päin vastoin mennä oikein hyvissä ajoin nukkumaan. Mutta tässä sitä nyt ollaan.

    Viestit – tai viestiäänet – voivat näköjään olla aika vaarallisia.