Jo pidemmän aikaa olin suunnitellut tekoani, mutta siitäkin huolimatta jouduin vielä viimeiseen asti uudelleen ja uudelleen vakuuttelemaan itselleni sen täysijärkisyyttä. Lopulta sain kuitenkin rohkeuteni kerättyä, ja eräänä aurinkoisena lokakuun aamuna päätin viimein ryhtyä toimeen. Sillä mitäpä ei ihminen olisi lopulta valmis tekemään elämän suurimpien kysymysten ollessa käsillä?

 Suuntasin siis lounastauon koittaessa kohti esimieheni toimistoa ilmoittamaan, että minulla olisi sinä päivänä tärkeää toimitettavaa kaupungilla, ja että joutuisin sen vuoksi olemaan loppupäivän pois työstä. Olin toki pitänyt huolen siitä, että minulla oli enemmän kuin tarpeeksi ylityötunteja tehtynä, jotta neuvotteluasemani olisi vahvempi mahdollisten erimielisyyksien ilmetessä. Lisäksi – jopa siitä huolimatta, että olen aina ollut kovin epäuskottava valehtelija – olin suunnitellut valmiiksi myös listan tekosyitä selittämään poissaoloani; pankkiasioita, lääkärikäyntiä sun muuta sellaista. Olin kuitenkin valmis hyväksymään tästä aiheutuvan kiusallisuuden, sillä totuuden kertominen olisi takuuvarmasti saanut hänet – tai oikeastaan kenet tahansa täysijärkisen ihmisen – pitämään minua hulluna.

 Onnekseni nämä huolenaiheeni osoittautuivat pian turhiksi, sillä esimieheni vaikutti sinä päivänä tavallistakin ynseämmältä kaikkien kiireidensä keskellä. Hänen olemuksessaan oli monesti läsnä juuri tämänluonteista harkittua välinpitämättömyyttä, mikä sai aikaan vaikutelman voimakkaasta ylenkatseisuudesta kanssaihmisiä kohtaan. Hänen työpöytänsä oli sijoitettu tarkoituksella sameiden ikkunaruutujen ääreen niin, että hän työskenteli selkä oveen päin. Siispä tulijan saapuessa hänen täytyi aina varta vasten kääntyä ympäri raskaan puutuolinsa kanssa, ja juuri tämän eleen hän usein suoritti suurta kyllästyneisyyttä tahallisesti korostavin liikkein, saaden näin vierailijan tuntemaan itsensä syylliseksi johonkin määrittelemättömään ongelmaan. Tällä kertaa hän kuitenkin vain vilkaisi minuun lyhyesti selkänsä takaa ja takaisin paksun paperipinonsa ääreen kääntyen murahti jotakin epämääräistä hyväksyntänsä merkiksi. Lausuin pikaisesti nöyrät kiitokseni, ja poistuin sitten vähin äänin huoneesta.

 Kävellessäni pitkin työpisteiden meren halki kulkevaa kapeaa väylää tunsin oloni hiukan helpottavan, mutta vääjäämättä sekoittui tähän helpotukseen myös pientä syyllisyyden tunnetta. Vaikka esimieheni ei kovin lämminhenkinen ihminen ollutkaan, oli hän silti aina ehdottoman reilu ja oikeudenmukainen toimissaan. Suunnatessani nyt kulkuni kohti porraskäytävää olivat monet jo lähteneet ulos lounastaan hakemaan, mutta muutamia istui vielä työpöytiensä äärellä yrittäen pikaisesti viimeistellä jotakin työhönsä liittyvää seikkaa.

 Ulkona kadulla oli syksy ehtinyt jo pitkälle. Katukivien reunoja kehysti ohut kuura, ja keltavihreät raitiovaunut lonksuttivat raiteillaan sulautuen kauniisti yhteen puistikon lehtipuiden kanssa. Paikoitellen valaisi pilvien takaa varovasti pilkahteleva aurinko pehmein pastellinvärein maalattujen kivitalojen seiniä. Kuvittelin mielessäni, että henkilön, kenet odotin taas kohta näkeväni, oli varmasti täytynyt omin silmin todistaa näiden kivitalojen nousevan tyhjästä yksi kerrallaan siihen tiiviiseen riviin, jossa ne nyt jykevästi seisoivat. Sangen pitkän elämänkokemuksensa ansiosta hänen täytyi takuulla tietää enemmän koko kaupungin kehityksestä ja ennen kaikkea siihen johtaneesta maailman muutoksesta, kuin mitä moni professori tai kirjaoppinut näistä asioista tiesi. En tietenkään voinut olla täysin varma kuvitelmieni paikkansapitävyydestä, mutta jokin hänen ulkoisessa olemuksessaan sai minut kuitenkin pitämään niitä lähes ilmiselvinä totuuksina.

 Kävelin katua pienen matkaa alaspäin kunnes saavuin raitiovaunupysäkin kohdalle, ja astuin sisälle paikalla juuri sopivasti sijaitsevaan kahvilaan. Ajatuksiini syventyneenä valitsin vitriinistä täytetyn juustosämpylän, jonka kanssa sujahdin sitten ikkunapaikalle tarkkailemaan ulkona olevaa pysäkkiä. Minulla ei luonnollisesti voinut olla täyttä varmuutta hänen saapumisestaan, ja sämpylää mutustaessani ehti mieleeni hiipimään jälleen hetkittäistä epäluuloisuutta koko projektiani kohtaan. Olin laskenut kaiken sen varaan, että kyseinen henkilö lähes päivittäisen tapansa mukaisesti saapuisi tänäänkin paikalle juuri näihin aikoihin.

 Suureksi helpotuksekseni minun ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan. Odottamani henkilön saapuminen olikin joka kerta hyvin helppo huomata, nimittäin aina silloin pysähtyi raitiovaunu tavallista pidemmäksi aikaa pysäkille, jotta kyseinen henkilö ehtisi siten suuressa hitaudessaan astumaan siitä ulos. Tämä useimmille ihmisille täysin arkinen toimenpide kesti häneltä todellakin poikkeuksellisen kauan, ja samoin jo laiturin puolelle päästyään hän yhtä lailla hitaasti lähti köpöttelemään eteenpäin kävelykeppiinsä tukeutuen. Hän oli aina hyvin siististi – joskin hieman vanhahtavasti – pukeutunut, eikä hänen ulkonäkönsä poikennut millään lailla aivan tavallisesta vanhuksesta. Mutta juuri hänen liikkeensä äärimmäinen hitaus oli hiljalleen saanut mielenkiintoni heräämään, ja saman rutiinin toistuessa raitiovaunupysäkillä lähes päivittäin aina lounastaukoni aikaan oli uteliaisuuteni alkanut kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi, saavuttaen lopulta sellaiset mittasuhteet, että minulle ei enää jäänyt muita vaihtoehtoja.

 Huojentuneena hänen saapumisestaan söin nyt kevyen lounaani loppuun tarkkaillen häntä samalla ikkunalasin takaa kahvilan suojasta. Minun ei tarvinnut pitää kiirettä, sillä suunnitelmanani oli seurata häntä salaa pienen välimatkan päästä, ja siinä ajassa, joka minulta vielä kuluisi syömiseen, hän ehtisi edelleni juuri sen verran, että etäisyys hänen varjostamiseensa olisi täydellinen. Halusin pysyä ehdottomasti salassa, jotta en millään tavoin rikkoisi tämän kiehtovan mutta samalla äärimmäisen hauraan asetelman autenttisuutta. Mieliuten olisin pysynyt huomaamattomana myös ohikulkijoilta, mutta jo suunnitteluvaiheessa totesin sen käytännössä mahdottomaksi, sillä kohdehenkilöni eteni todellakin epätavallisen hitaasti. Esimerkiksi – asiaa yhtään liioittelematta – kadun ylittämiseen kului häneltä aikaa noin kolmekymmentä kertaa kauemmin verrattuna keskivertaiseen jalankulkijaan. Minulle oli kuitenkin ehdottoman tärkeää säilyttää jatkuva näköyhteys kohteeseeni, joten päädyin siis vain toivomaan, että en liikuskelullani herättäisi kenessäkään turhia epäilyksiä. Olin toki valinnut päälleni mahdollisimman vähäistä huomiota herättävät vaatteet, ja luotin toisaalta myös siihen, että kaupungin kiireiset kadunkulkijat olisivat aivan yhtä välinpitämättömiä kuin yleensäkin.

 Astuessani ulos kahvilan lämmöstä kulki jännityksensekainen vilunväristys lävitseni. Sain kuitenkin ajatukseni nopeasti kasattua, ja turhia viivyttelemättä aloitin jännittävän tehtäväni.

 Vaikka olinkin tarkoin valmistautunut tähän hetkeen, yllätti hänen vauhtinsa tosiasiallinen hitaus minut siitä huolimatta. Minusta tuntui, että hänen vauhdillaan olisin ikuisuuden sen samaisen ikkunan edessä, jonka takaa olin juuri äsken itse ohikulkijoita katsellut, ja että aiheuttaisin siten kummastusta kahvilan muissa asiakkaissa. Niinpä kiihdytinkin hieman askeleitani päästäkseni turvallisesti ikkunan ohi, ja jäin sitten odottelemaan välimatkan palautumista ihanteelliseksi.

 Tämä epämukava episodi toistui vielä muutaman seuraavankin ikkunan kohdalla, mutta hiljalleen aloin kuitenkin pääsemään yhä paremmin mukaan hänen äärimmäisen verkkaiseen elämänrytmiinsä. Sovitin askeleeni täsmälleen hänen askeleittensa mukaiseksi, pysähdyin aina kun hän pysähtyi, katsoin ympärilleni silloin kun hänkin katsoi, ja niin me köpöttelimme hitaasti eteenpäin, kaksi sangen hidasta ihmistä keskellä sangen kiireistä kaupunkia. Ohitsemme suhasi aina vain uusia ihmisiä päättymättömänä joukkona, mutta me olimme kuin kaksi vuolaan joenuoman keskelle juurtunutta kiveä, halkaisten meitä huuhtovan vaahtopäisen virran kahteen osaan kuin liikenteenjakajat.

 Yleensä kuljin itsekin tämän ympärillämme kuohuvan ihmisvirran tahdissa, ja huomasinkin nyt ajattelevani, miten vanhuksen vauhdilla olisi täysin mahdotonta pysyä mukana nykymaailman kiivaassa menossa. Mutta juuri sillä hetkellä minun ei tarvinnut pysyä mukana missään muussa, kuin hänen äärimmäisen hitaassa vauhdissaan, ja oli kuin raskas paino olisi pudonnut harteiltani. Miten ihmeellisen vapauttavalta tuntuikaan päästää irti kaikesta, heittäytyä elämän vietäväksi ja unohtaa ihmisen alituinen halu hallita ympäröivää maailmaa!

 Vaikka etenemisemme olikin äärimmäisen hidasta, ei se kuitenkaan estänyt vanhusta kiinnittämästä jatkuvasti huomiota mitä erilaisimpiin vastaan tuleviin pikku yksityiskohtiin; maahan tipahtaneeseen koristeelliseen kahvikuppiin, punertavaan kanervaruukkuun ovenpielessä, talojen välille kekseliäästi ripustettuihin katulamppuihin tai kadulle pudonneiden lehtien keinumiseen hennossa tuulenvireessä. Itse asiassa hän näytti ilahtuvan suuresti havaitessaan tämänkaltaisia arkisia asioita – jopa niin suuresti, kuin olisi nähnyt ne aivan ensimmäistä kertaa. Tässä kohden minun on rehellisyyden nimissä tunnustettava, että vaikka kyseiset kadut olivat minulle entuudestaan hyvinkin tuttuja ja että vaikka lähes päivittäin olin kävellyt niitä pitkin, en todella ollut koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota suurimpaan osaan näistä kiehtovista yksityiskohdista. Tunsinkin kaupungin heräävän edessäni henkiin aivan uudella tavalla, ja kaikki mitä siihen tarvittiin olikin vain vauhdin huomattava hidastaminen!

 Eikä näköaistini jäänyt suinkaan ainoaksi, joka heräsi pitkästä horroksestaan, vaan hidas vauhtimme sai kaikki muutkin aistini aukeamaan aivan uudenlaiseen elämään. Huomasin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kiinnittäväni kunnolla huomiota kaupungin rytmikkääseen äänimaisemaan ja sitä ylläpitävän orkesterin ilmaisuvoimaisiin solisteihin; kenkien kopiseviin korkoihin, kadunlakaisijan laahaavaan luutaan, autonrenkaiden kiihtyvään ja hidastuvaan huminaan sekä ohikulkijoiden lyhyiden keskustelunpätkien muodostamaan, elämän itsensä improvisoimaan lyriikkaan. Kasvoillani tunsin viileän syysilman nipistelevän punoittavia poskipäitäni, ja erään ravintolan värikkäiden ikkunoiden takaa leijaili nenääni täyteläinen tuulahdus eksoottisia tuoksuja. Olin jokaista soluani myöten elossa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin elin täysillä hetkeen heittäytyneenä.

 Kulkureittinsä varrella vanhus saattoi välillä sanoa päivää jollekin vastaantulijalle – tämän sitä kuitenkaan kuulematta – ja muutaman kerran hän poikkesi sivuun kokeilemaan, olisiko jonkin talon ulko-ovi sattunut olemaan auki. Hänen hahmonsa suorastaan huokui sydämellistä viattomuutta, ja hänen huoleton hyväntahtoisuutensa tuntui täyttävän koko kadun lempeällä tuttavallisuudella. Toisin kuin minä, hän ei vaikuttanut yhtään hätääntyvän, vaikka erästä tietä ylittäessään häneltä kuluivat siihen kahdet liikennevalot. Jopa kiiltävät katumaasturit odottivat tyynen rauhallisina soittamatta kertaakaan torviaan.

 Pienessä puistikossa hän istuutui hetkeksi huilaamaan kullankeltaiseksi maalatulle penkille, ja siinä istuskellessaan hän hyräili lyhyitä laulelmia. Hän tervehti lokkeja lämpimällä hymyllä ja puheli tuttavallisesti niitä näitä naakoille ja variksille. Liikkeelle lähtiessään hän oli vähällä unohtaa keppinsä penkkiä vasten nojaamaan, mutta hellästi horjahtaessaan hän muisti kuitenkin ottaa sen taas mukaansa.

 Lopulta vanhus jäi odottelemaan erään toisen raitiovaunupysäkin kohdalle, ja vaunun saapuessa pysyivät ovet jälleen tavallista pidempään auki. Niin hän nyt taas lipui takaisin kohti sitä mystistä maailmaa, joka jäi minulle ikuisiksi ajoiksi tuntemattomaksi. Vaunun poistuttua näköpiiristä seisoin vielä pitkän aikaa paikoillani tuntien sanoinkuvaamattoman syvää rauhaa sekä kiireettömän onnellista huolettomutta, sillä sellaiseen mielentilaan oli yhteinen matkamme minut jättänyt. Siemailin syysauringon viimeisiä säteitä, ja olin hyvin iloinen arvaukseni osumisesta oikeaan. Tämä vanhus oli todellakin oivaltanut jotakin äärettömän viisasta. Onnellisen elämän salaisuus liittyikin vain vauhdin hidastamiseen ja arkisen kauneuden äärelle pysähtymiseen!

 Sen jälkeen, mitä olin tuona päivänä vanhuksen kanssa kokenut, en kyennyt enää kävelemään kaupungilla entiseen tapaani. Kuljin hyvin verkkaisesti eteenpäin havainnoiden aina suurella mielenkiinnolla katujen kiehtovaa ja alati uusiutuvaa kudosta. Lounastauoillani kävelin edelleen usein tuohon samaan kahvilaan, jotta tutulta ikkunapaikaltani voisin uudelleen ja uudelleen katsella raitiovaunun ovien pysyvän tavallista kauemmin auki ja vakuuttua yhä syvemmin onnellisen elämän reseptin löytymisestä. Aloin jopa tuntemaan hienoista sääliä kaupungin asukkaiden tähden, sillä alituisen kiirehtimisensä takia he jäivät jatkuvasti paitsi niin paljosta kauneudesta.

 Jonkin aikaa olin täysin tämän voimakkaan valaistumisen tunteen lumoissa, mutta – kuten tämänkaltaisten kokemusten kanssa valitettavan usein tapahtuu – alkoi mieleeni hiljalleen nousta myös häilyviä epäilyksiä. Katsellessani vanhusta aloin vähitellen huomaamaan, että hän vaikutti aina olevan selkeästi matkalla jonnekin, mutta samalla – niin kuin olin häntä seuratessani huomannut – hän ei kuitenkaan ollut matkalla minnekään. Yritin ensin sivuuttaa asian hankaluuden vakuuttelemalla itselleni, että se johtui vain aiheettomista ennakkoluuloista, mutta kun särö oli jo päässyt syntymään, ei sitä enää voinut olla huomaamatta. Ennemmin tai myöhemmin minun olisi saatava tietää koko totuus.

 Niinpä menin eräänä päivänä jälleen tapani mukaan kahvilaan lounaalle, ja hieman hermostuneena istuin vakiopaikalleni ikkunan ääreen. Raitiovaunun ovien avautuessa sitten tavallista pidemmäksi aikaa astuin ulos kahvilasta, ja odotin vanhuksen pääsevän rauhassa laiturille. Hänen olemuksensa oli täsmälleen sama kuin aina ennenkin, eikä hän vaikuttanut kiinnittävän minuun erityistä huomiota. Vaunun jatkettua matkaansa ja väentungoksen hälvettyä pysäkiltä keräsin rohkeuteni, kävelin hänen luokseen, tervehdin häntä kohteliaasti ja kysyin ystävällisesti mihin hän oli matkalla. ”Noo, johonkinhan minä tässä oliin mutta en minä kyllä ennää muista että mihiin”, hän vastasi minulle leppoisasti.

 Sillä hetkellä alitajuntani ymmärsi juuri sen, mitä olin salaa pelännytkin. En kuitenkaan kyennyt vielä heti täysin hyväksymään asioiden todellista laitaa, sillä saattoihan kyseessä todellakin olla vain poikkeustapaus, ja lisäksi olin jo ehtinyt alkaa suhtaumaan asiaan niin tunteellisesti, että elättelin mielessäni vielä pientä toivoa siitä, että todellisuus olisikin toinen. Toivotin siis vanhukselle kohteliaasti hyvää päivänjatkoa, katsoin hänen hitaasti loittonevan huolettomalle kierrokselleen, ja loppupäivän vietin jonkinlaisen apaattisen levottomuuden vallassa. Seuraavana päivänä minun olisi kohdattava hänet uudelleen, mutta tällä kertaa värikkäiden kuvitelmieni sijaan sellaisena, kuin hän todellisuudessa oli.

 Menin siis jälleen kahvilaan, ja vanhuksen saapuessa pysäkille kävelin häntä laiturille vastaan. Esitin aluksi nöyrät anteeksipyyntöni sen vuoksi, että häiritsin häntä uudelleen, minkä jälkeen kysyin häneltä edellispäivän tapaan mihin hän oli matkalla. Vanhus vastasi minulle verkkaisesti ja täysin vilpittömästi: ”Jaa-a, en minä muuista että me eilen tavaattu oltas. Vaikka eihän sitä toisaalta tiiä… alakaa olleen meinaan vähän huanoo tän mun muistini kanssa. Mutta hei nyt mun täytyyki tästä vähitellen ruveta lähtemään, kun minun piti muistaaksen kohta olla jossain. Niin että oikein hyvvää päivänjatkoa teille!”